Veijo Baltzarin jalanjäljillä

Drom ry:n 40-juhlavuoden kunniaksi olemme käynnistäneet arkistoihin pohjautuvan Veijo Baltzarin jalanjäljillä –sarja, joka esittelee Drom ry:n ja Veijo Baltzarin historiaa. Lähdemme liikkeelle 45 vuoden takaa!

Tasan 45 vuotta sitten:

Hopeapeili: Veijo Baltzar ja mustalaisten asia, 1971 (toim. Raila Kinnunen)

Vuonna 1968 ilmestyi Veijo Baltzarin esikoisromaani Polttava tie. Baltzarista tuli välittömästi suomalainen julkisuuden henkilö, jonka myötä myös Suomen mustalaisten tilanteeseen media ja yhteiskunta alkoi kiinnittämään enemmän huomiota. Koko kesän 1971 Baltzar kiersi valokuvaaja Henrik Schuttin kanssa eri puolilla Suomea. Taiteilijat tapasivat kymmeniä mustalaisperheitä – Baltzar haastatteli heitä ja Schutt tallensi valokuvin. Lehden etukannen valokuva on tästä reissusta peräisin. Otteita Hopeapeilin Raila Kinnusen tekemästä haastattelusta Baltzarin kanssa:

"Baltzarin vakaa uskomus on, että kun tiedontaso ja taloudelliset olot paranevat, rotusyrjintä vähenee; ei kuitenkaan lopu. Kun samasta asunnosta, työpaikasta, leivästä, koulutuksesta kilvoittelee moni, on huonoimmassa asemassa se joka on erilainen; kuuluu toisen kulttuurin piiriin."

"Mustalaisten kulttuuri on monen vuosisadan perinne joka heikkenee, jota parhaillaan koetetaan tallentaa. Kykeni tulevaisuus tuottamaan mitä tahansa, kadotetut kulttuurit ovat sen suurimpia menetyksiä, jotain sellaista minkä tilalle se kykenee tarjoamaan vain sähkökäyttöistä hammasharjaa." -Veijo Baltzar

Veijo Baltzar 9/2016:

"Olen noista asioista edelleenkin aivan samaa mieltä. Kyllä, rotusyrjintä vähenee olojen muuttuessa, mutta se muuttaa muotoaan: siitä tulee luokkasyrjintää. Rotusyrjintä, tai rasismi, on perustunut huonoon itsetuntoon, jossa muiden kustannuksella yritetään pönkittää omaa itseään. Rasismi on vanhanaikainen käsitys. Tätä termiä käyttävät tälläkin hetkellä ne, jotka yrittävät hyötyä asiasta poliittisesti ja taloudellisesti. Kuten sanoin jo vuoden 1971 artikkelissa, se mikä ratkaisee on valta, raha ja työpaikat. Tämä on myös tulevaisuutta, mutta ei kansallisuudella tule olemaan tässä suhteessa merkitystä. Se mikä menestyksen ratkaisee, on käytös, status, moraali ja sivistys."

VEIJO BALTZAR UUSI SUOMI -BLOGISSAAN:

"Eurooppa potee elinkeinopoliittista ja markkinataloudellista ongelmaa"

Toiminnan pitää olla markkinataloutta ja elinkeinorakennetta. Jokaisen on tuotava panoksensa, taiteilijoiden on osallistuttava yhteiskunnan rakentamiseen ja siihen on luotava edellytykset. Koulumaailmamme on kuitenkin rakennettu 20%:lle väestöstä, niille menestyjille, jotka omaavat matemaattisen logiikan. Loput harhailevat, kouluttautuvat ja etsivät työpaikkoja sieltä mistä saavat. Onko meillä varaa tällaiseen?

Suomesta ja Euroopasta puuttuu luovuuden ja innovaation koulukunta. Taidealoille pyrkivät nuoret aloittavat opintiensä byrokraattisen koulutusputken kautta, joka ei kaikille sovi, ja josta monet eivät selviä. Lahjakkaimmat ja luovimmat oppilaat syödään jo peruskoulussa. Nuorisomme innovaatiolahjat valuvat hukkaan ja jäljelle jää hyödyntämätön ja sivuutettu potentiaali.

Koulutusjärjestelmän kapea-alaisuudesta; sen tieto- ja taitokäsitteiden yksipuolisuudesta kärsivät vähemmistöjen ohella valtaväestön taiteellisesti lahjakkaat nuoret. Koulumaailma ruokkii tunneälyn kustannuksella matemaattista älyä. Eri tavoilla suuntautuneiden nuorten tie on kivinen ja raskas, kuuluivat he sitten valtaväestöön tai vähemmistöihin. Liian monen kohdalla häämöttää koulupudokkuus ja syrjäytyminen. Lahjakkaat nuoret ovat riippumatta kulttuuristaan yhteiskunnan luomia tulevaisuuden vapaamatkustajia ja sosiaalipummeja.

Jos Eurooppa tavoittelee hyvinvointia ja yhteiskuntarauhaa, aitoa integraatiota assimilaation ja segregaation sijaan, on monimuotoiselle itseilmaisulle, omasta persoonasta ja kulttuurista kumpuavalle taiteelle löydyttävä yhteiskunnassa sijaa. Muutoin kehitys johtaa suurten väestöryhmien syrjäytymiseen ja marginalisoitumiseen, vastakkainasetteluihin sekä levottomuuksiin, ja eurooppalainen arvomaailma on vaarassa kaatua.

Yhteiskuntamme syrjäyttää monikulttuurisen ilmaisun ja taiteen niin koulutus- kuin rahoituspoliittisesti marginaaliin. Kulttuurialan toimijoilta, opettajilta, taiteilijoilta ja päättäjiltä puuttuu monikulttuurinen kompetenssi sekä rakenteet sen hankkimiseksi. Edelläkävijät ja monikulttuurisen taiteen todelliset asiantuntijat eivät pääse kehittämään monikulttuurista taidetta. Aidosti yhdenvertaisen monikulttuurisen yhteiskunnan rakentaminen edellyttää uusia rakenteita ja tukimuotoja.


Kysynkin, voisiko juuri Suomi lähteä kehittämään uutta koulutusmallia eurooppalaisena edelläkävijänä? Voisimme pilotoida käytännön, joka avaisi uudenlaisia, innovatiivisia koulutuspolkuja ja mahdollisuuksia päästä luoville aloille, ohi monia lannistavan byrokraattisen putken, joka syö luovuutta ja syrjäyttää merkittävän osan oppilaista jo peruskoulussa. Samalla olisi syytä uudistaa itse peruskoulua. Uusi opetussuunnitelma ei ole ratkaisu, tarvitaan huomattavasti syvemmältä lähteviä muutoksia.